Suntuubi-palvelussa käytetään evästeitä. Palvelua käyttämällä hyväksyt evästeiden käytön. Lue lisää. OK

Stenbäck, Lapin ja Suomen matkailun

unohdettu rakentaja

Miksi matkailumajat rakennettiin Inariin, Ounastunturilla, Pallakselle, Kilpisjärvelle, Petsamoon... 1920 - 1930-luvuilla?

”Yhdistyksen herrat tahtovat rakentaa aina siellä, missä se on kaikkein vaikeinta. Lyövät vain seipään merkiksi, jättävät miehen erämaahan ja itse painuvat suunnittelemaan majan vihkiäisiä”, vastaa tähän arkkitehti Aulis Hämäläinen muistelmissaan. Hän työskenteli Suomen Matkailijayhdistyksen arkkitehtina vv. 1935 - 1945.

Kun syvältä kaivaa, kaiken takaa löytyy yksi mies. Hän on koko Suomen ja Lapin matkailun kantaisä, jonka elämä liittyy läheisesti Inariin. Hän koki omassa elämässään autonomian kirot, Siperian vankilat, oppi tuntemaan täit, lutikat ja muut syöpäläiset, haki uuden elämän Euroopasta, tuli itsenäiseen Suomeen, valittiin Matkailijayhdistyksen pääsihteeriksi, toimi tehtävässä kesään 1940 saakka, muutti ostamalleen Sotkaniemen tilalle Inarin Paadarjärven rannalle, eli siellä sotavuodet, palasi 1945 Aulangon hotellin johtajaksi.

Hän oli Carl Wolter Stenbäck, syntyi Tyrväällä 1884, kuoli Helsingissä 1955. ”Mies joka osasi vaieta kuudella kielellä”, kuvailee häntä matkaikirjailija Ernst Lampén.

Mikä mies oli tämä salaperäinen Wolter, joka oli kaikessa mukana ja josta kukaan ei tiedä mitään?

Törmäsin hänen elämäntyöhönsä ollessani Suomen Matkailuliitossa viime vuosituhannella lähes 30 vuotta hänen jälkeensä.

Tehdessäni kymmenkunta vuotta sitten kirjaa ”Petsamo, siellä kuljimme kerran” kolusin lävitse vanhoja julkaisuja. Sieltä nousi esille kaksi mielenkiintoista kuvausta Wolter Stenbäckistä.

Matkakirjailija Ernst Lampèn ja Wolter Stenbäck matkalla Inariin ja Petsamoon juhannuksen jälkeisellä viikolla 1921. Tarkkaan katson auton tulilasin takaa näkyy miehen kasvot, autonkuljettaja. Kuvan lienee ottanut neljäs matkalla ollut Ragnar Numelin. Tästä alkoi Lapin matkailun kehittäminen valtion luovuttaessa vaatimattoman Kolttakönkään majan yhdistyksen hoitoon. Vuonna 1924 yhdistys otti hoitaakseen Virtaniemen ja Ivalon majat. 

Kirjailija Ernst Iso-Keisari-Lampèn kertoo kirjassa ”Jäämeren hengessä” matkasta Petsamoon juhannuksen jälkeisellä viikolla 1921. Mukana oli myös nuori diplomaatti Ragnar Numelin ja Wolter Stenbäck:

- ”Kun tultiin majataloon, kiersi Stenbäck huoneitten seinät, ja hänen suuret, surulliset silmänsä hakivat jotakin… -Tässä majatalo, joka on puhdas kaikista syöpäläisistä, huudahdin. Stenbäckin hienostuneissa, siropiirteisissä kasvoissa ei näkynyt minkäänlaista liikettä muuta kuin ylhäistä raukeutta. -Täällä on sekä luteita että kirppuja, täitä ei… TIEDÄN SEN, SILLÄ OLEN ISTUNUT 14: STA VENÄLÄISESSÄ VANKILASSA”.

Tämä lienee ollut Stenbäckin ensimmäinen matka Lappiin hänen astuttuaan pääsihteerin tehtävään vuoden 1921 alusta. Enteilevää hänen tulevaisuudelle oli se, että Wolter jäi Inariin, kun Lampén ja Numelin jatkoivat hevosen vetämissä ruumiskärryissä keskeneräistä Petsamon tietä maaherra Heleniuksen juttusille. Tämä retki avasi tien Lapin matkailun kehittämiselle.

Toinen kuvaus Stenbäckistä löytyi 25 vuotta myöhemmin Ilmari Hustichin kirjasta ”Tuhottu tulevaisuuden Lappi”. Kasvitieteilijä, entinen Matkailijayhdistyksen lehden toimitussihteeri ja myöhempi akateemikko oli palaamassa tutkimusmatkalta Utsjoelta kesällä 1945. Inarin matkailumajan raunioilla istui tuttu mies: ”Wolter Stenbäck oli juuri tullut Inariin Sotkaniemestä, ja hän oli voinut todeta, että seinät olivat jäljellä, mutta kaikki oli talven kuluessa tapahtuneiden ryöstövierailujen jälkeen kuin Augiaan tallissa. Arvokkain irtaimisto oli poissa, sieltä kuten muualtakin”.

Nämä kaksi kuvausta herättivät vanhan mielenkiintoni tuota salaperäistä miestä kohtaan. ”14 venäläisessä vankilassa… Inarin Sotkaniemi… vaikeni kuudella kielellä” Mitä, miksi, milloin kysyin itseltäni ja lähdin etsimään vastauksia.

Inarin historiasta löytyy kaksi Stenbäck-nimistä ihmistä. Utsjoki-Inarin kirkkoherran oli vuosina 1833 – 1845 Carl Fredrik Stenbäck (1798-1875). Hänen tyttärensä Ottilia Stenbäck (31.12.1848 Alavus – 15.7.1939 Helsinki) oli keskeinen henkilö Inarin Riutulan lastenkodin perustamisessa. Hän oli NNKY:n perustaja ja puheenjohtaja vv. 1896-32, Helsingin Suomalaisen Tyttökoulun rehtori.  Hänen toimestaan hankittiin Riutula yhdistykselle 1902 ja tässä on yhteys Wolterin Inariin ja Paadarin Sotkaniemeen.

Carl Wolter syntyi Pohjalaiseen sivistyssukuun Tyrväällä, jossa hänen isänsä oli piirilääkärinä. Äiti oli Sofia os. Ramsay. Sukuhistoria vilisee pappeja, aatelisia, arkkitehteja, runoilijoita ja nimiä Kivekäs, Ramsay, Gummerus, Sursill, Arppe, von Essen, Snellman jne. Carl Fredrik ja Ottilia lienevät olleet läheisiä sukulaisia edellisistä sukupolvista.

Siperia opettaa

Kuva alla:  Wolter palavasieluisena opiskelijana silloin, kun hänet hänen vangittiin Pietarissa 1907. Kuva Stenbäckin kotialbumi / Kalle Metsola

Wolter aloitti opiskelunsa Helsingin Yliopistossa 1902 ja oli keskeisesti mukana Venäjän sortovaltaa vastustavien aktivistien toiminnassa. Sortokausi johti kenraalikuvernööri Bobrikovin ampumiseen kesäkuussa 1904. Ampuja Eugen Schauman oli Wolterin hyvä tuttu, jopa sukulainen ja Wolter oli arkun kantajana itsemurhan tehneen Eugenin hautajaisissa yhdessä eno August Ramsayn kanssa. Sortotoimet kiristyivät ja Wolter pidätettiin Pietarissa kolmen muun aktivistin kanssa lokakuussa 1907. Muut vapautettiin ja Wolter jäi Pietariin odottamaan tuomiotaan.

Viiden kuukauden vankeuden jälkeen Wolter tuomittiin kolmen vuoden karkotukseen Siperiaan ensin Vologdan Vjatkaan ja sieltä Komin Ust-Sysolskiin. Sieltä hän pakeni Keski-Eurooppaan, opiskeli Kööpenhaminassa fysioterapeutiksi 1910 ja harjoitti uutta ammattiaan Englannissa, Italiassa ja Ranskassa. Wolterin pakenemiseen Siperian vankileiriltä liittyy tarina, jonka mukaan hänen äitinsä sai Venäjän viranomaisilta  luvan lähettää pojalleen talvitakin. Sofia ompeli siihen ylimääräisen nappurivin ja jokaisen napin sisällä oli kankaalla peitetty kultaraha, joilla Wolter lahjoi itselleen pakomahdollisuuden. Äiti Sofia, omaa sukua Ramsay, oli aktiivinen sortovallan vastustaja ja hänen vaikutuksensa Wolterin aatemaailmaan oli suuri.

Wolter avioitui brittiläisen Mary Longmanin kanssa 1916. Mary oli lontoolaisen kustantajaperheen tytär ja hän toimi Helsingissä toimittajana ja kääntäjänä pariskunnan muutettua itsenäiseen Suomeen.  Mary käänsi englanniksi muun muassa  lähes 400 sivuisen teoksen "Itä-Karjala ja Kuolan Lappi", joka ilmestyi 1918 ja Englannissa 1921.

Vaimo kuoli Helsingissä v. 1926. Wolter myi Kulosaaren kodin vaimon kuoleman jälkeen 1927. Molemmat on haudattu Kulosaaren hautasmaalle.

 

Oikealla lasinegesta tehty kuva Wolterista nuorukaisena päällään sotilaan takki, joka voisi olla juuri se, jonka äiti Sofia lähetti pojalleen Venäjän vankilaan ommeltuaan siihen kultarahoja sisältävän nappirivistön. Rahoilla Wolter osti itselleen vapauden. Kuva Kalle Metsolan hallussa olevasta Stenbäckin albumista.

 

  

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

Wolter Lapinpuvussa Sotkaniemessä 1934 ja ehkä Sherlock Holmesina Lontoossa 1912-1914. Kuvat Stenbäckin kotialbumi / Kalle Metsola.

 

Itsenäistä Suomea rakentamaan

Mary ja Wolter tulivat itsenäiseen Suomeen 1917. Wolter sai työpaikan Suomen Paperitehtaiden yhdistyksen osastopäällikkönä. Suomen Matkailijayhdistyksen pääsihteeriksi hänet valittiin vuoden 1921 alusta alkaen. Keskeinen vaikuttaja hänen valintaansa oli August Ramsay, yksi yhdistyksen perustajista ja hallituksen jäsenistä, joka oli Wolterin eno.

Tästä alkoi Suomen matkailun määrätietoinen kehittäminen, jonka johdossa Wolter oli ja josta Lappi hyötyi eniten. Inarilla oli alusta alkaen keskeinen sija kehittämistyössä; 1924 Matkailijayhdistys otti hoitaakseen Ivalon majan Petsamotien risteyksessä, 1931 se avasi uuden majan nykyisen hotelli Ivalon kohdalla.

Yksi Wolterin suurimmista ansioista oli majaverkoston rakentamisen lisäksi talvimatkailun herättäminen. Wolter lähetti 1930-luvun lopulla T.I. Sorjosen ja Gunnar Stenforsin Ruotsin, Itävallan ja Sveitsin Alppien kohteisiin perehtymään talvimatkailuun. Tämä yhdessä monien muiden talvimatkailua edistävien toimien kanssa toi talven koko Suomen matkailukuvaan juuri ennen toisen maailmansodan syttymistä. Sitä ennen koko matkailumme on voittopuolisesti kesämatkailua.

Sotien jälkeen kesti 30-40 vuotta rakentaa Lapin matkailu siihen asemaan, johon Wolter, SMY ja valtio sen rakensi ennen sotia. Valtio ja SMY vastasivat jälleenrakennuksesta, sitten tuli uusi sukupolvi ja yksityinen yrittäjyys. Arvo ja Pertti Yliniemi, Martti Kinnunen, Kirsti ja Juhani Jomppanen, Jussi Eiramo, Paavo Holopainen ja monet muut jatkoivat Lapin matkailun kehittämistä ja erityisesti talvitarjontaa, mutta latu oli avattu.

Inariin erämaatilalle

Sotkaniemen erämaatila kesällä 1942. Yllä tilan ulkorakennuksia ja viljelyksiä, taustalla kaunis Paadarjärvi. Alla tilan väkeä vasemmalta Pekka Metsola, Iisakki Paadar, Hilma Kaaret, Maire Pyhäjärvi, Hilda Hiltunen, Wolter Stenbäck ja Clas Dahlsröm. Kuvat Hilja Hastrupin kotialbumeista.

Stenbäck oli Matkailijayhdistyksen pääsihteerinä lähes 20 vuotta. Hän erosi ”terveydellisistä syistä” kesäkuussa 1940 talvisodan tuhottua suuren osan hänen elämäntyöstään. Hän muutti ostamalleen Sotkaniemen tilalle, jossa oli asunut Iisak Pekanpoika Morottaja 1870. Se siirtyi vävy Juho Lohilahdelle 1892 ja autioitui Espanjantaudin seurauksena 1920. Heikkokuntoinen Juho asui tilalle yksin muun perheen menehdyttyä kulkutautiin.  Myöhemmin tilalle asuivat myös Maarit ja Matti Mustan perhe Lankojärveltä. Kun he muuttivat läheiseen Junnaksen taloon oli Juhon pakko mennä vanhainkotiin ja tila jäi tyhjäksi.

Sotkaniemi Paadarin rannalla kesällä 1935. Keskellä vanha tilan asuinrakennus, josta Stenbäck teki heinäladon. Kuva Stenbäckin albumista/ Kalle Metsola.

Wolter sai Sotkaniemen itselleen sitouduttuaan kunnostamaan sen elinkelpoiseksi maanviljelystilaksi. Hän sai 1937 oikeuden lunastaa Sotkaniemen perintötilakseen. Matkailijayhdistys lahjoitti eroavalle pääsihteerilleen tammahevosen sekä vasikan, hänelle myönnettiin eläke ja annettiin 50 000 mk laina sekä elinikäinen oikeus SMY:n majojen palveluihin. Lapintilan isännälle tarjottiin läksiäisateriana Helsingin Kämpissä canapee-leivonnaisia, kilpikonnakeittoa ja vasikanselkää suurlähettilään tapaan.

Wolter asui tiettömän taipaleen takana Sotkaniemessä koko sodan ajan. Terveyssisar Ivalosta Hilja Hastrup kertoi viime talvena elämästä tilalla  näin:

  • Minä olin Sotkaniemessä vuoden verran 1942. Meitä oli maisteri Stenbäck, vanhempi sisareni Ella Soini siellä emäntänä ja minä apulaisena. Sitten oli 15-vuotias Pekka Metsola ja maisteri Stenbäckin sisarenpoika Lars Dahlström, joka oli vähän vanhempi, 16-vuotias. Hevosenhoitajana ja maatilahommia teki Matti Mattus. Kesällä -42  oli kaksi maatalousharjoittelijaa. He tekivät harjoittelujakson ja hakivat maatalousoppilaitokseen, Pelkosenniemen tyttöjä.
  • Oli iso heinäpelto ja kasvimaa, jossa kasvoi perunat, porkkanat ja lantut, mitä talo tarvitsi ja kaali kasvoi myöskin siellä, paljon maustekasveja ja muita. Eihän tällaisia peltoja ole ollut näillä main muualla siihen aikaan.
  • Oikealla Hilja Hastrup 

 

 

 

 

 

 

 "Saamelaisäiti lapsineen Sotkaniemen kylässä Inarissa"  lukee tämän kuvan lähdetiedoissa. Kuvassa on Maria Mattus os. Sarre sylissään Veikko Matti. Kuvan otti Suomen Matkailijayhdistyksen kuvausmatkalla ollut Otso Pietinen 14.4.1938 Stenbäckin Sotkaniemen talon pirtissä. Otso vieraili Sotkaniemessä myös elokuussa -38.

Naapurit kävivät useita kyläilemässä ja perinteeksi 1930-luvun lopulla oli viettää jouluaattoa Sotkaniemessä. Maria Mattus on vakiovieraita kuten muutkin Paadarin rantojen Mattukset, Sarret, Paadarit, Mustat tai Lemmenjoen Jomppaset, Aikiot ja monet muut.

Kuva on museoviraston kokoelmissa.

Alla ote Stenbäckin vieraskirjasta: naapureita ja tuttavia viettämässä joulua Sotkaniemessä 1937.

                                       

Wolterin elämäntyö tuhoutui toisen kerran marraskuussa 1944, kun Saksan armeija hävitti Lapin ja Petsamon. Sotkaniemi säilyi tuholta, koska sinne ei ollut maantietä ja saksalaisille tuli kiire vetäytyä Inarista Karigasniemen tietä Norjaan suomalaisten lähestyessä etelästä ja neuvostosotilaiden idästä. Wolter möi Sotkaniemen tilan 1948, mutta kävi siellä viimeiseen elinvuoteensa saakka.

                                       

 

Aineiston pohjana on Seppo J. Partasen puhe Inarin Kultahovin 80-vuotisjuhlissa 10.6.2017

 

Juttuja radiossa ja lehdissä:                                 

http://areena.yle.fi/1-4169032

http://arenan.yle.fi/1-4163594

https://inarinyt.com/2017/06/19/kappale-lappilaista-matkailuhisto/

Lapin radiossa on ollut kolme 6-9 minuutin juttua Wolter Stenbäckin elämäntyöstä; Tapani Niemi jututtaa Seppo J. Partasta. Yllä linkit kahteen ensimmäiseen juttutuokioon Yle Areenassa. Kolmas linkki on InariNyt lehdessä julkaistuun juttuun Inarin Kultahovin 80-vuotisjuhlasta.

Lapin Kansassa julkaistiin 10.6. 2017 toimittaja Risto Pyykön 4-sivuinen kuvajuttu Wolter Stenbäckin elämästä, työstä Lapin ja Suomen matkailun rakentajana sekä elämästä Inarin Sotkaniemen erämaatilalla 1934 - 1948.

Klikkaa vasemmalla olevaa lehtijutun kuvaa, se vie Risto Pyykön Lapin Kansassa julkaistuun artikkeliin Stenbäckin elämästä.

©2019 layout5 - suntuubi.com